Sopivalla rytmillä

Lomani suurin anti on ollut se, että olen saanut elellä aika lailla omarytmisesti. Se on tuntunut huomattavan elvyttävältä, palauttavalta ja tervehdyttävältä. Mitä sitten on tuo omarytmisyys? Loman alussa päässäni soi lause ”minun aikani ei ole minun”. Se tuntui jollakin tavalla osuvasti kuvaavan kokemustani. Pysähdyin ihmettelemään tuota päähäni pälkähtänyttä hokemaa. Kenen aikaa sitten elin? Kuka aikaani hallitsee, jollen minä? Kokemus tuntui ristiriitaiselta monella tapaa. Ensinnäkin olin jo lomalla. Toisekseen työskentelen itsenäisenä ammatinharjoittajana, teen mieluisaa ja mielekästä työtä ja myös työarkena minulla on huomattavan suuri vapaus määritellä itse ajankäyttöni.

Kokemus oman ajan hallinnan menetyksestä saattaa liittyä siihen, että elämä on pitkälle kalenteroitu ja aikataulutettu. Vaikka sitoumukset olisivat mieluisia ja itse valittuja, ne kahlitsevat ajankäytön ennalta määritettyyn rytmiin. ”Minun aikani ei ole minun” voi myös viitata siihen, että joku tai jokin ”vie” aikamme. Itse tunnistan internetin yhdeksi suureksi aikavarkaaksi. Vaikka ihan itse teenkin valinnan plärätä kännykkääni, koen myös samalla menettäväni otteeni omaan aikaani. Huomaamattani olen selaillut uutissivustoja tai facebookkia puoli tuntia, vaikka tarkoitukseni oli vain käväistä maksamassa yksi lasku nettipankissa. Joskus myös ulkopuolelta tulevat pyynnöt, kutsut ja ehdotukset saattavat tuntua oman ajan menetykseltä. Vaikka olisi kyse mukavistakin asioista tai avunpyynnöistä, joihin vilpittömästi haluaa vastata, voi käydä niin että kun näitä pyyntöjä on paljon, ei ehdikään enää kuulla omaa rytmiään.

Olen kesän aikana havainnoinut, miten myös muille ihmisille omarytmisyys on tärkeä, suorastaan (mielen)terveyttä ylläpitävä tekijä. Kun useampi ihminen kokoontuu yhteen tai elää samassa talossa, hankaukset syntyvät juuri rytmien erilaisuuksista. Hermot alkavat kiristyä, jos joutuu liikaa mukautumaan toisten rytmiin. Yhdessä hetkessä hitaampi kokee, että nopeampi hoputtaa ja kontrolloi. Nopeampi taas turhautuu ja kokee hitaamman jarruttelevan tarpeettomasti. Oman rytmin kaipuussa yksi lähtee juoksulenkille, toinen karkaa kesämökiltä huoltamon baariin aamukahville ja kolmas pitää itsepintaisesti kiinni tupakkatauoistaan, vaikka tietää, että se voi viedä hengen.

Yhteiselossa ja yhteisissä tiloissa meillä on laumaeläiminä taipumus synkronoitua toinen toisiimme. Rytmit mukautuvat yhtenäisiksi. Alamme hengittää samassa rytmissä ja sydämemme alkavat sykkiä samassa tahdissa. Synkronia tuottaa myös mielihyvää ja yhteenkuuluvuutta. Toisaalta se saattaa aiheuttaa tunteen, että kadotamme oman rytmimme ja siinä samassa itsemme.

Loman lähestyessä loppuaan huomaan ajan kokemuksen muuttuneen. Aikani on alkanut enenevässä määrin tuntua omaltani. Kokemusta kuvaa hyvin sana ”omarytmisyys”. Olen löytänyt oman rytmini. Se on vaihteleva. Välillä olen äärimmäisen hidas. Saatan juoda aamukahviani tuntikausia tuijotellen seinää tai ikkunasta ulos. Toisina hetkinä olen nopea. Innostun jostakin, saan aikaiseksi, tuntiin mahtuu yllättävän paljon. Yhteistä näillä erirytmisille omarytmisyyden hetkille on se, että koen asettuvani itseeni. Stressitaso laskee, hengitys helpottuu, palaset tuntuvat loksahtavan paikalleen.

Alkaessani jäsentää ajatuksiani, googlasin sanan ”omarytmisyys”. Vastaan tuli erilaisten kuntoutus- ja hoitotahojen suunnitelmia, joissa omarytmisyys oli yksi hoidon periaate ja arvo. Asukkailla ja kuntoutettavilla on oltava oikeus omarytmisyyteen. Törmäsin myös artikkeleihin, joissa puhuttiin hitaasta elämästä, ”slow lifesta”. Ilmiöön liittyy monenlaista hidastamista, oravanpyörästä pois hyppäämistä ja leppoistamista. Löysin myös termin ”tempo giusto”. Se tulee musiikista ja vapaasti käännettynä tarkoittaa ”oikeassa tempossa” tai ”sopivalla rytmillä”. Sopivaa rytmiä ei voi ulkopuolelta määritellä. Sen voi vain kehossaan tietää.